Luin päivityksen, jossa todettiin, että geometrinen modernismi nostaa taas päätään. Mutta onko se koskaan ollut edes pois trendistä? Futuraa tai muuta klassikkofonttia tulee käytettyä usein, jos ei keksi mitään muuta asiakkaan tarpeisiin. Graafisen suunnittelun periaatteisiin istuu tiukasti väite, että klassikko kestää aikaa ja on aina varma valinta. Fontteihin ladataankin usein erilaisia odotuksia, on ehdottomia inhokkifontteja, mutta myös rakkaita luottotyyppejä, joilla oma idea onnistuu ilman suurempia ponnisteluja.
Miten sitten voidaan arvioida, mikä fontti on klassikko ja mikä vain hetkellisesti kulttuurissa vieraileva tähdenlento. Jokainen viestinnän kanssa toimiva tunnistaa nimeltä ainakin muutaman fontin, vaikka ei olisikaan graafikko. Tavallisimmin toimisto-ohjelmissa oletusfontteina olevat typografiat ovat tutuin tie fonttien maailmaan. Uudet ikäpolvet törmäävät fontteihin mobiilissa ja pelimaailmassa, mikä tekeekin logo- ja typografiavaatimuksista fleksaavampia. Myös sosiaalisen median kanavat muokkaavat fonttimakuamme.
Tavallisten fontinkuluttajien lisäksi on myös typografiaan uppoutuneita friikkejä, joilla on varma fonttien yhdistämisen taito, mutta löytyy myös fanaattisia yhden fontin -palvojia, joilla todennäköisesti on kotonaan oma logojen ja ikonien ympäröimä helvetica-alttari.
Koominen ysärifontti
Trendifontti saattaa syntyhetkellään olla virkistävä, kuten aikansa lapsi Comic Sans, mutta muuttua merkitykseltään, käyttötarkoitukseltaan ajan kuluessa. Comicin matka 1990-luvun diaesitysfontista typografiamaailman hylkiöksi ansaitsee etymologisen tarkastelun.
Fontin suunnitteli 1994 Vincent Connare Microsoftille, alkuperäinen idea oli, että Comic Sans näyttäisi sarjakuvien tekstaukselta pohjautuen John Costanzan Batman:Yön Ritari -tekstityyliin. Comic Sans on siis sekoitus lapsekasta käsinkirjoitettua sarjakuvamaista muotokieltä. Jo nimessä yhdistyvät Comic ”sarjakuva”, ”koominen” sekä Sans ”ilman päätettä”, jotka kertovat fontin syntytaustoja ja luokittelua, mutta ainakin koominen unohtui 90-luvun diaesityshysteriassa. Comicia käytettiin tosissaan ja vakavissaan niin yritysten palaverihuoneissa kuin oppilaistosten opetusmateriaaleissa. Sitten tuli stoppi. Kukaan itseään kunnioittava ei käyttänyt enää koomista sarjakuvafonttia, joka luovutettiin suosiolla lapsille ja heidän kotiväelleen tarkoitettuihin viesteihin, mutta myös selkokieliseen tekstiin, Comic kun on kaikesta huolimatta helppolukuinen ja helppo esimerkiksi maahanmuuttajalle suomenkieltä opiskeltaessa.
Tänään Comicille nauraminen ja fontin dissaaminen on hieman laantunut, eikä se aiheuta enää samanlaisia kansannousuja edes graafikkopiireissä. Ehkä Comic Sans saa vielä uuden tulemisen, kunhan fontinsavu on kalvosulkeisissa laskeutunut.
Uudelleen löydetty Choc
Käsinkirjoitetusta typografiasta, Mistral-fontista, on sanottu, ettei sitä ole koskaan pystytty täysin jäljittelemään. Ehkä se johtuu siitä, että sen ranskalainen suunnittelija Roger Excoffon käytti Mistralin luomiseen omaa käsialaansa. Mistral on laajasti rakastettu fontti, mutta se on myös listattu ”huonoksi typografiaksi, jota sinun ei tule koskaan käyttää”. Mutta kuten usein on, nämä mielipiteet johtuvat osittain siitä, että fonttia on käytetty sille sopimattomissa kohteissa. Mistral-fontti löytyy myös Microsofin valikoimasta ja sitä tosiaan näkee silloin tällöin käytettävän, kun on haluttu valita ”erilainen” kirjaintyyppiä.
Roger Excoffonin yritys tehdä Mistralista boldimpi versio synnytti 1955 monen kokeilun jälkeen Choc-fontin, joka tunnetaan myös Staccato 555 –nimisenä, huomio, kaikille Corel Draw –suunnittelijoille tuttu. Chocista tulikin 2010-luvulla eniten aasialaisia yrityksiä ilmentävä typografia, joka on vallannut New Yorkin. Taustalla on siveltimenvedon näköiset kirjaimet, jotka mielletään itämaiseksi kirjoitukseksi. New York Times kirjoitti aiheesta syksyllä 2018. Haastateltava heitti, että miten ihmeessä Helveticalla voidaan antaa mielikuva Sushibaarin toiminnasta ja autenttisista tuotteista. Choc koetaan amerikoissa abstraktina, modernina ja taiteellisena fonttina, joka sopii kaupungin kakofoniaan.
Kiinnostavaa, että ollaan tultu tähän, sillä vielä 1980-luvulla suunnittelijat pitivät fonttia yhtenä niistä tahmeista fonteista, jotka eivät sopineet muualle kuin maaseudun pikkukaupungin teurastajan, leipomon tai hiussalongin ikkunateippeihin. No kaduilla ja kylteissä se nyt onkin, mutta New Yorkin aasialais-itämaisissa ravintoloissa, baareissa ja kaupoissa, ranskalaisena siirtolaisena itsekin.
Jäädään odottamaan, tekeekö 2016 suunniteltu kalligrafinen Bromello saman mitä Mistral ja Choc. Eli levittäytyy ameebamaisesti sen tavanomaisen fonttireviirin ulkopuolelle. Romanttinen Bromello on totuttu aikaisemmin näkemään lähinnä hääkutsuissa ja vaatekaupoissa. Nyt Bromellon kaltaiset skriptit löytyvät logoina jogurttipurkeista, design-tuotteista sekä otsikkoina oikeastaan mistä vaan.
Typografiaa voidaan valita ja luokitella monella tavalla. Fontin taju on ominaisuus, joka on sukua esteettisyydelle, graafisuudelle sekä muotoilun tunnistamiselle. Fonttien typologisointia on tehty taiteen aikakausien sekä kulttuurihistorian lähtökohdista. On tutkittu kirjoittamisen historiaa ja vanhoja käsialoja. Kirjoituksesta ja käsialastahan ne fontit syntyvät. Ja juuri käyttökonteksteissa fontit saavat oman kulttuurisen merkityksensä.
Merja Kärkkäinen
graafinen suunnittelija, kulttuurintutkija ja fonttihullu